Mursut




Alituiset sodat jatkuivat ryöstöretkineen, murhineen ja kylänpolttoineen niin, että ainakin puolet heimomme jäsenistä siirtyi Venäjälle Tverin ja Novgorodin lääneihin sekä osa Suomeenkin, joista ei ole koskaan palannut takaisin. Näissä sodissa Repolan pitäjän osa rajapitäjänä ei ollut kadehdittava. Kirkko ja monet kylät oli poltettu ja hävitetty maan tasalle, kuten Suulajärvenkylä, Kaskismienkylä ja Sulinkijärven kylät. Osa jäljellejääneestä heimostamme oli saanut piileksiä piilopirteissään, syödä pettua sekä metsän ja järven antimia. Se on saanut todella kamppailla olemassaolonsa puolesta.

Aikojen hieman rauhoituttua tuli sitten kylään vallanpitäjän veroherra, joka otti verona, kellä mitä sattui olemaan. Ja jos jollain ei ollut, otettiin toiselta kylän asukkaita varattoman verot. Kyläkunta oli yhteisvastuussa veroihin nähden. Tämä vaikutti yritteliäisyyden lamaantumiseen ja kurjuuteen. Tämän kurjuuden keskellä on ajoittain esiintynyt miehiä ja ryhmiä, jotka ovat nousseet avoimeen taisteluun, milloin veroherroja, milloin taas koko vallanpitojärjestelmää vastaan. Näissä epätoivoisissa taisteluissa karjalaiset ovat joutuneet aina vetämään lyhyemmän korren.

Heimomme kapinat, kuten Suonttelen ja Kiiskin, tukahdutettiin verisesti, mutta siitä huolimatta heimomme yksilöissä eli kansallinen henki. Vallanpitäjän vastainen henki. Vieläpä viime vuosisadalta löydämme yksilöitä, jotka ovat uskaltautuneet uhmata suurvallaksi muodostunutta Venäjän mahtia kieltäytymällä sotapalveluksesta tai pakenemalla sotaväestä, tehden näin vaikeaksi vallanpitäjien edustajien liikkumisen Karjalan mailla. Ja tämän vastahakoisuuden takia ovat sitten esi-isämme saaneet oleskella metsissä pakolaisina, ihmisistä eronneina erakkoina.

Yksi tällainen monien joukossa oli Repolan pitäjän ”Muujärven Gauro”, joka vielä viime vuosisadalla sai piileksiä kokonaista kolmekymmentäkolme vuotta metsänantimet ravintonaan. Joskus sukulaisensa uskalsivat toimittaa hänelle suolaa ja leipää.

Eipä tsaarinhallitus muulla tavalla huolehtinutkaan karjalaisen heimon kohtaloista ja sen hyvinvoinnista. Otti sen parhaat pojat milloin millekin taistelukentällä vuodattamaan verensä vallanpitäjän päämäärien saavuttamiseksi. Kantoi veroja. Ne ei tosin olleet kovin suuret, mutta ei ollut mistä maksaakaan, sillä valtio omisti kaiken maan, joten heimomme elintaso oli luonnonkansojen elintason tasolla.

VALLANKUMOUS

Vallankumous toi vapaamman tuulahduksen myöskin Karjalan rahvaalle. Tämä kirjoittajakin (P. Kyöttinen), sitoi punaisen ruusukkeen takkinsa napinläpeen merkiksi, että nyt elettiin vallankumouksen, suurien toiveiden, uuden päivänsarastuksen, vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden juhlapäivää. Innostus oli sanoinkuvaamatonta koko rahvaamme keskuudessa, tiedettiinhän, että nyt heltyivät kotkankynnet Karjalan emonkin ruumiista ja nyt avautuisi Karjalan miehille ja isille mahdollisuus itsenäiseen toimintaan saavuttaakseen uuden vapaamman päivän Karjalan heimolle, jolla tähän asti on ollut elätettävänään vain mustia päiviä vuosittaisen kärsimysten taipaleelta.

Vasta viime vuosikymmeninä karjalaiset saivat Suomesta käsin vaikutteita ja alkeistietoja. He ryhtyivät oma-aloitteisesti kehittämään tietojaan ja parantamaan elämänmahdollisuuksiaan. Silloin heräsi idän kaksipäinen kotka ja iski kyntensä monen Karjalan miehen niskaan, kiidättäen heidät aina Siperiaan asti, missä kohtalo oli kuolema.

Toisellakin tavalla alkoi vallanpitäjä kiinnittää huomiotaan Karjalaan. Vuosisadan vaihtuessa alettiin Karjalan poikia ottaa sotaväkeen. Japanin-, Mantsuurian- ja maailmansodan aikaan oli taistelutantereilla kaikki asetta kantamaan kykenevät miehet. He taistelivat rintamalla vuodattaen verensä vallanpitäjän pyrkimyksen täyttämiseksi. Seurauksena oli se, että oli vaikeaa saada virkailijoita kunnallisia asioita hoitamaan. Virkailijat oli eri asetuksella vapautettava.

Moni äiti, moni vaimo, moni lapsi sai näiden sotien aikana vuodattaa palavat murheenkyyneleensä kadotetun pojan, miehen tai sisaren vuoksi, joka ei enää koskaan tullut takaisin huolehtimaan heidän kohtaloistaan ja tulevaisuudestaan. Ja mikä oli kaiken tarkoitus? Mikä oli se päämäärä, jonka eteen isämme, veljemme ja poikamme ovat vuodattaneet verensä? Sotamme suuruuden lujittaminen. Entä mitä hyötyivät siitä itse karjalaiset?

Karjalaisten pellot jäivät kasvamaan metsää kyntäjäin puutteessa. Lapset ja lesket saivat turvautua hyvien ihmisten armoon. Anottiin elatusta ja syötiin pettua. Poliittisesti me saimme tsaarin tilalle bolshevistisen sortajan. Sortaja vain uudessa muodossa. Sortajan, joka saastutti ja nostatti osan rahvaastamme omaa heimoa, omaa itseämme vastaan.

Kuten jo mainitsin vallankumous asetti meillekin uusia tehtäviä. Pitäjämme tsaarinaikainen kunnallinen johto kutsui rahvaan kokoukseen muka vallankumouksen saavutuksia lujittamaan. Kokouksen puheenjohtajaksi istui itseoikeutettu ”Stofrssina”, pitäjänvanhin ja alkoi esitellä asiat kuten tsaarinaikaisessa ”skopuissa”, kokouksissa. Kyöttinen, joka oli tarkkaan seurannut maailmantapahtumia ja väliaikaisen hallituksen lähettämiä kirjoituksia uuden maailman luomisesta, esitti, että luettaisiin kaiken kansan kuultavaksi se määräys, millä perusteilla on uutta elämää rakennettava ja miten se tässä kokouksessa on asiat käsiteltävä ja mitä on päätettävä. Pitäjämme kirjuri, joka oli valistunut, ymmärsi että nyt alkaa puhaltaa uudet tuulet ja luki määräyksen kunnallisen itsehallinnan uudistamisesta, pitämämme ”semstvon” perustamisesta sekä komitean muodostamisesta pitäjämme turvallisuutta varten. Asiakirjan luettua syntyi vilkas mielipiteiden vaihto jossa selvisi, että tämä kokous ei ollut uusien periaatteiden mukaan kokoon kutsuttu, joten se oli laiton päättämään kauaskantoisia demokraattisia kansanvaltaisia elämänvaatimuksia ja suorittamaan sille väliajan annettuja hallituksen tehtäviä.

Kokous valitsi väliaikaisen toimikunnan, jonka tehtäväksi tuli laatia ehdotus, miten pitäjämme semstvo-kokous on kokoon kutsuttava.

Komiteaan valittiin viisi miestä:

Komitea kokoontui heti ja laati suunnitelman, jonka mukaan kaikilla 18-vuotta täyttäneillä oli oikeus valita edustajia semstvokokouksiin ja kaikilla 24-vuotiailla hyvämaineisilla kansalaisilla oli edustusoikeus semstvon kokouksissa. Yleinen kokous hyväksyi tämän ehdotuksen ja päätti heti tiedottaa kyläkuntiin, että niiden oli valittava edustajansa. Jokaista 25 henkeä kohti valittiin yksi edustaja.

Seuraava kokous pidettiin lähipäivinä, sillä asialla oli kiire. Valkeni sitten maaliskuinen kirkas päivä, jolloin piti luoda uusi pohja tulevalle elämällemme. Oli luotava uusia suuntaviivoja kansainvaltaiselle kansalliselle tulevaisuudellemme. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Pekka Kyöttinen.

Oli valittava ”kokouksen pitäjän turvallisuutta varten” elinkeinolautakunta, valistusasiainlautakunta tai komitea. Pitäjän turvallisuuskomitean ja elintarvikelautakunnan puheenjohtajaksi valittiin P. Kyöttinen, varapuheenjohtajaksi F. Pottonen, valistuskomiteaan opettaja Favarilski ja puheenjohtajaksi A. F. Törhönen. Muita jäseniää en muista.

Komitea ryhtyi heti työhönsä ja valitsi järjestyksenvalvojiksi, miliiseiksi: vanhemmaksi M. A. Tirhosen ja nuoremmaksi Nikolai Karotin, sekä suunnitteli sodassa olevien perheiden avustuksen suurentamisen tarpeellisuudesta ja teki anomuksen asianomaiseen paikkaan, mikä auttoikin: avustus saatiin puolta suurempana kuin aikaisemmin.

Seuraavassa semstvon kokouksessa meni läpi suomenkielen opetus koulussamme. Tämä kyllä kohtasi ankaraa vastustusta venäläisten ja heidän kannattajiensa taholta, mutta tarmokkaalla ja määrätietoisella selvittelyllä onnistuttiin saamaan tunti päivässä suomenkielen opetusta kaikissa kouluissa. Olimme saavuttaneet ensimmäisen voiton kansallisella rintamalla.

Autonomiaa ajavan toimikunnan puolesta ja sen asianajajina näissä semstvokokouksissa esiintyivät A. Laasarinen, P. Kyöttinen, G.P. Grigorjeff, A.F. Romanainen, I Romanainen ja I. Mauranen valmistaen maaperää Karjalan autonomian luomiselle. Venäläismielisellä taholla esitettiin ankaraa vastaväitettä, mutta varsinainen rahvas lämpeni asialle. Samaan aikaan bolshevikit alkoivat harjoittaa hiljaista myrkkykylvöään ja siltä taholta alkoi kuulua, että tämä autonomiahomma on vain kapitalistien ”bursujen” hommaa. Alkoi kuulua ääniä kansan miesten suusta: mursut, ”bursut” tapettava. ”Bursuita” ei ole uskottava. He tahtovat vain meidät, Karjalan rahvaan, saattaa uuteen orjuuteen. Meidän on yhdyttävä bolsheviikkeihin jne...

Nyt meille Mursuille avautui työmaa kumota ne väitteet ja syytökset, jotka meille singottiin sekä bolsheviikkien että vanhojen venäläismielisten taholta. Lopulta nämä eri suunnat löysivät toisensa ja sulautuivat yhteen meitä kansallismielisiä karjalaisia vastaan, postivirkailija Joremeijeff, kommunisti ja mustasotnialainen pappi johtajanaan. Nyt oli rintama selvä. Me osasimme erottaa sudet lampaista ja toimia sen mukaan. Lentolehtisiä ja kiihoituskirjallisuutta virtasi kuormakaupalla ja moni heikko joutui svobodan ja suurten lupausten lumoihin ja sekaannutti rahvaamme mielipiteitä.

Joulukuussa 1917 oli Joensuussa karjalaisten neuvottelukokous, jossa käsiteltiin Karjalassa vallitsevaa epävarmaa tilannetta bolsheviikkien häikäilemättömän agitoinnin tuloksena. Neuvottelukokouksen mielipiteenä pantiin toimeen vasta-agitaatio ja ulotettiin se aina Petroskoita myöten. Läänin ja kihlakunnan semstvokokouksiin tuli valituiksi G. P. Grigorjeff ja F. Netsäinen, joille evästykseksi lausuttiin toivomus sopivassa yhteydessä ottaa esille autonomian kysymys. Niinpä Poventsan kihlakunnan semstvo päätti ottaa asian ajaakseen ja työskennellä kaikella tarmolla Karjalan autonomian hyväksi.

Joulukuulla 1917 elintarviketilanne alkoi herättää huolestumista, koska sato oli huono ja valtiovallan toimesta ei näytetty ryhtyvän mihinkään toimenpiteisiin asian auttamiseksi. Repolan elintarvikelautakunta kirjoitti Poventsan elintarvikelautakunnalle huolistaan ja sieltä pantiin Repolan mies, F. Netsäinen, toimittamaan Pietarin kautta 40 vaunullista viljaa Repolan rahvaan tarpeiksi. Pietarin juna pidätettiin ja monien kyselyjen jälkeen onnistui Netsäinen saada puoli lastia tulemaan Lieksaan. Lieksassa tapahtui uusi selkkaus. Lieksan elintarvikelautakunta pidätti asemalle viljalastin ja pyysi kuvernööriä määräämään sen takavarikoitavaksi ja Lieksan elintarvikelautakunnan jaettavaksi tarvitseville. Kuvernööri lähetti välipäätöksen Repolan kunnan elintarvikelautakunnalle, jonka puheenjohtaja P. Kyöttinen lähetti selityksensä ja tulos oli , että viljalasti vapautettiin Lieksasta.

Täällä välin elintarviketilanne kehittyi kumminkin hädäksi muutamille kunnan asukkaille. Nyt kysyttiin yhteinen kansankokous tilanteesta neuvottelemaan.

Kokous oli hyvin eripurainen. Kokous päätti, elintarvikelautakunnan puheenjohtaja Kyöttisen vakuutteluista huolimatta, valita viisimiehisen joukon takavarikoimaan viljaa keneltä sitä vain löytyisi. Tällöin Ilja Mauranen ehdotti, että olisi parempi luopua takavarikoimisesta ja tyytyä vapaaehtoisesti luovuttamaan elintarvikelautakunnalle vilja kenellä sitä oli liikaa. Takavarikoiminen tai ryöstö voisi synnyttää välikohtauksia ja ikäviä seurauksia. ”Jos minun aitastani joku tulee luvatta ottamaan viljaa, se kylmää kynnyksellä.” Tämä lausunto synnytti suuren myrskyn ja vähältä piti, ettei puhujaa revitty kappaleiksi.

Elintarvikelautakunnan puheenjohtaja Kyöttinen sai panna koko puheenjohtajataitonsa ja auktoriteettinsa tuleen, ennen kuin sai miehet rauhoittumaan. Eräskin kirkonkylän kommunisti vaati, että hänellä on kymmenhenkinen perhe ja ellei huomenna ole viljaa hänen perheelleen, se kuolee nälkään. Hän vaati Kyöttistä lupaamaan, että hän saa viljaa. Kyöttinen lupasikin tehdä sen ja miehet rauhoittuivat. Näin tämä kokous voitiin lopettaa ja ihmiset hajaantuivat rauhallisesti koteihinsa.

Elintarvikelautakunnassa neuvoteltiin tilanteen johdosta ja päätettiin, että puheenjohtaja miliisi apunaan ottaa selvää niistä perheistä, jotka valittivat kuolevansa nälkään. Seuraavana päivänä Kyöttinen menikin kommunistisuunsoittajan luokse ottamaan selvää, eikö perheellä todella ollut syötävää. Ihmeekseen he löysivätkin kymmenkunta säkkiä viljaa piilotettuina rojujen alle. Tämä oli sitten sitä kommunistista nälänhätää. Neljälle tositarpeessa olevalle perheelle A. F. Törhösen myllystä lainattiin ja annettiin viljaa kunnes omat vilja Lieksasta saatiin ja tähän loppui suureksi paisutettu elintarvikepula.

Kun muitakin väkivaltaisuuteen tähtääviä suunnitelmia bolsheviikkien taholta alkoi ilmetä, erosi P. Kyöttinen kaikista kunnan toimista. Hänen tilalleen semistvokokous valitsi lujaotteisen semstvomiehen, F. Netsäisen kirkonkylästä.

V: 1918 vaiheilla kun bolsheviikit saivat vallan Petroskoissa, oli Repolassakin semstvotoiminta lopetettava ja tilalle oli muodostettava neuvostot. Kunnan neuvostoon saatiin solutetuksi kansallisia: A. Laasarinen, N. Kyöttinen, V. Karhu ja F. Netsäinen, viimeksimainittu kansanoikeuden puheenjohtajaksi. Näin ollen olimme aina tilanteen tasalla ja selvillä kaikista bolsheviikkien suunnitelmista, mutta hekin olivat selvillä neuvoston väristä ja neuvoston tietämättä puuhailivat aseiden hankkimista. Pian saatiinkin tietää, että ”mursujen” päänmenoksi oli jo Porajärvellä Repolan kommunisteja varten tulossa 250 kivääriä.

Kun alkoi kuulua näin hälyyttäviä tietoja ja kun tietä varmistui, niin silloin se herätti myöskin neuvostossa vakavoitumista ja kaikkien järkevämpien katseet kääntyivät silloin Suomeen. Siellä oli ainoa pelastus. Niinpä Repolan valistuneempi aines päätti kääntyä avunpyynnöllä silloisen Joensuun rajakomendantin puoleen, joka todettiin oleva suopea meidän pyrinnöille, ja jotka auliisti lupasikin antaa apua hengen ja omaisuuden turvaksi. Yksi Repolan vapaustaistelijoitamme, Paavo Höttönen, oli silloin rajavartiopataljoonassa joukkuepäällikkönä. Hän teki mielellään retkiä Repolan pitäjän rajoilla, joten bolsheviikit eivät saaneet tuoduksi tilaamiaan aseita Porajärveltä.

Sittemmin Repolan rahvas pyysi neuvostoa kutsumaan kokoon pitäjän yleisen kokouksen harkitsemaan löytyisikö nyt mahdollisuutta Suomeen siirtymiselle. Tästä tehtiin helluntaijuhlien aikana samanlainen aloite, mutta silloin asia jäi vielä lepäämään muiden väliin tulleiden seikkojen takia.

Nyt katsottiin ajan tulleen yrittää uudestaan pyrkiä Suomen suojelukseen. Niinpä Repolan neuvosto kutsui kansalaiskokouksen 2.8.1918. Kun kokousilmoitus oli hiukan vaillinnainen, saapui vain osa pitäjäläisiä, mutta siitä huolimatta otettiin asia valmisteltavaksi käsiteltäväksi ja valittiin kokouksen puheenjohtajaksi A. Laasarinen ja suomenkieliseksi kirjuriksi A. Sadovnikov ja venäläiseksi F. Netsäinen. Neuvosto-Venäjän edustajana kokouksessa oli läsnä miliisipäällikkö Ivanoff. Suomen hallituksen epävirallisena edustajana maisteri L. Hannikainen, kouluneuvos Basilier sekä asian harrastuksesta tarkastaja Sadovnikov, agronomi Hackman ja Joensuun rajakomendantti vänrikki V. Sario, jotka asiantuntemuksella selostivat tilannetta Suomessa sekä koko maailmassa vallitsevaa politiikkaa, kuten myöskin edellytyksiä, millä ehdoilla Repola voisi liittyä Suomen suojelukseen. Kuultuaan molemminpuoliset selitykset, kokous päätti valita komitean, joka laatii ehdot Repolan liittymiseksi Suomeen. Tähän komiteaan tulivat valituiksi seuraavat jäsenet:

P. Kyöttinenpuheenjohtaja
Jeremeijeffkirjuri
A. F. Törhönen 
A. Korniloff 
T. Laasarinen 
V. T. Mauro
P. I. Korniloff
F. G. Romanainen
M. Ivanoff
T. Mihailoff
A. Bobroff
M. Gertzin
A.F. Törhönen
V. Feodoroff
F. I. Romanainen

Elävästi muistan sen päivän, jolloin piti ratkaista Repolan pitäjän kohtalo tuleviksi vuosiksi. Kauniina kaartui kirkas taivas ja Lieksa-järven aallot hiljaa liplattelivat, kun Kymen lukuinen veneparvi hiljaa kuljetti vakavan näköisiä pohjoiskylien miehiä kirkonkylän valkosantaista rantaa kohti. Hiljaisena kuiskauksena kuului useamman huulilta: irti ryssästä, irti bolshevikeista. Kun saavuimme sitten kunnantalolle, oli pettymyksen tunnetta niin mielessä, jotka edellisenä päivänä eivät saaneet osallistua vaikuttamaan asiain kulkuun, mutta ilomme oli suurempi, kun tuli tunnetuksi asetetun komitean periaatteellinen ehdotus liittyä Suomen suojelukseen, ja jonka ehdotuksen sanamuodonkin kokonaisuudessaan heti tulimme näkemään. Siinä oli paljon sellaista, jota kaikkea ei olisi toisissa oloissa voinut hyväksyä, mutta nyt tarvittiin yksimielisyyttä, siis pois pienet erimielisyydet suuren asian tieltä.

LIITTYMINEN SUOMEEN

Kokousta jatkettiin 3.8.1918. Kokousyleisöä olikin saanut tähän tilaisuuteen varsin runsaasti, vaikka samaan aikaan Lentieraan seurakuntalaiset pitivät Paavo Höttösen aloitteesta samanlaisen liittymiskokouksen Lentieran kylässä.

(Jatkuu seuraavassa numerossa)





Päivitetty 28.12.1999.
Ilpo Kantonen, ilpo@iki.fi