Runo
Poika pieni, polo parka.
Kun sä synnyit syksyn yönä,
laineet sulle laulahteli,
Kolvasjärvi kohahteli.Äidin armaan kuolo
kutsui kylmille manan majoille,
tuonen tummille tuville.
Orvoks heitti heiveröisen,
pojan pienen poveltansa,
poijes riisti rinnoiltansa
lunnaiks lapsen laitimmaisen.
Kylän valtas vainolainen,
väki vaivoin pakoon pääsi.
Heitti perheen pienenlaisen
aivan oudoille oville,
vierahille veräjille.Tervasuksi suhahteli,
korpi kohis ympärillä,
poika kontissa kökötti.
Tuhis Ukko tuohtuneena,
parta pahoin tärähteli,
hikisenä huokaellen,
puolesta pojan poloisen,
kovan onnen kohteleman.
Saapuivat he Suomen puolle,
sukulaistensa seutuville
asuntoa etsiskellen
uuteen alkuun opetellen,
toisten tapoin totutellen.Sisko siinä sivumennen
hoiti lasta, hoivaeli.
Sitten äksy äitipuoli
heitteli heiveröistä,
lasta pientä riepotti.
Sinne tänne sovitellen,
kunne orpo otettaisiin,
kuka leipois lämpimäisen,
kenen tupa turvan toisi.Poika kasvoi, mieheks varttui,
leipäpuuhun kiinni tarttui,
kauppamiehen taito karttui.
Kelkka kulki tietä pitkin,
kangaspakka kelkkasessa.
Emännille esiliinat,
silkkinauhat neitosille,
muijille muuta rihkamata.Kesän polki pyörällänsä.
Illoin muisti heiliänsä,
kesäillan karkeloissa
kaivattua katsomassa.
Löysi lykyn, löysi lemmen,
aivan ehtoisen emännän,
ajanvirran vieriessä,
aikanansa akottuikin.
Lapsikatraan kasvatteli,
ahkerasti aherteli,
elontielle opasteli.
Mikä nyt miehen oleillessa,
eloniltaa vietellessä
kullan kanssa kaksiossa,
vaimon armaan kainalossa.
Saima Korniloff