Ensimmäinen maailmansota ja Sarajevon laukaukset ja toinen maailmansota vaikuttivat kaukaisiin karjalaiskyliin mm. Aunuksen Repolassa. Asekuntoisille miehille järjestettiin tämän tästä arvannostotilaisuuksia. Niihin oli kutsuttujen pakko osallistua. Taisitten lähteä laajoihin Karjalan metsiin »biegloiksi" eli piiloon keisarin armeijan pakko - ottoja. Omaiset sitten koittivat auttaa näitä piileksijöitä kuin myös piileksijä perhettään. Ukkini Vasili Ontonpoika Homanen oli sotimassa Jugoslaviassa Keisarinarmeijassa. Haavoituttuaan melko vaikeasti hän pääsi kuitenkin pois Repolan Saarenpäähän, josta käsin ajoi hevosella rahtia Muurmaniin. Olot pahenivat kylissä kaikenaikaa varsinkin Venäjän vallankumouksen jälkeen. Pelkoja nälkä olivat jokapäiväisiä vieraita. Bolsevikit, urkkijat ja 'biegloit" tulivat ja menivät sekä pakko-ottivat kylän taloissa oman käden oikeudella päivittäiset ruoka ym. tarpeensa. Rohkeimpia nuoria aikuisia siirtyi vähin äänin Suomeen kenellä oli vähänkin paikkaa tiedossa minne mennä. Naisväki lapsineen ja karjoineen pysyi toistaiseksi kotisalla ja piti yllä arkielämää taloissa.
Homaset ja muitakin perhekuntia pakeni Suomen Kuhmoon pakkasyönä tammikuussa 1922. Lieksan ja Repolan kirkonkylän välille oli rakennettu puhelinyhteys vuosikymmenen vaihteessa. Pekka Ontonpoika Homanen Saarenpäästä oli siirtynyt jo aiemmin Lieksaan kauppa- apulaiseksi. Hän soitti Repolan pogostalle ja käski viedä kiireesti sanaa, että oli lähdettävä joutuisasti Suomeen. Syy oli selvä: osa veljeksistä oli osallistunut "kapinaretkille" vv.-18 - 21. Sanaa tuotiin 40 kilometrin päässä sijaitsevaan Saarenpään kylään joka taloon. Ihmisiä oli alettu vangita kirkonkylällä Repolassa.
Valmistauduttiin nopeasti lähtöön: mukaan vaatetta ja vähän syötävää. Parempia vaatteita piilotettiin läheiseen saareen. Sanottiin, että palataan kahden viikon kuluttua takaisin, mutta Homasten veljesten talon hieno salin kattokruunu särjettiin, koska veljekset tiesivät, että paluuta ei ole. Eläimet jäivät paikoilleen navetoihin ja kissa jäi pankolle katsomaan, kun lähdettiin.
Vasili -vaarillani oli jo tuolloin vaimo ja viisi lasta rekeen laitettavaksi: Irina os. Pikarinen ja pienet lapset Veera ja Taina. Vanhimmat lapset Jelena (Kalliola) ja Ville saivat kulkea hiihtäen osan matkaa. Kymmenien hevosrekien muodostama raito oijustautui tietenkin tutulle kauppatielle Kuhmoniemen suuntaan.
Nuoria poikia ja tyttöjä hiihti hevosten vanavedessä, koska reessä oli paikkoja rajoitetusti kaikkein pienimmille lapsille ja äideille, joilla oli sylilapsia. Ensimmäiset kolmekymmentä kilometriä tultiin melkein paniikissa mahdollisimman joutuisasti. Tehtiin suuret tulet heti kun oli ylitetty rajalinja, koska oli hyvin kylmää. Yksi vauva oli menehtynyt siihen mennessä. Lämmiteltiin ja jatkettiin matkaa silloisen Kuhmoniemen kirkonkylään päin.
Muutama hevoskunta mm. Homaset pääsivät majoittumaan Hukkajärven itäpäässä sijaitsevaan Vehkalahden taloon. Kaikki vaan lattialle lautturiin nukkumaan. Lähtökylästä Saarenpäästä oli taitettu matkaa noin 40 km. Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa Hukkajärveltä aina Kähkölän taloon saakka, jossa sitten sai olla useamman yön ja samalla miettiä minne perheelliset asuvat ja pääsevätainakin seuraavaan kesään saakka. Ukkini Vasili vei lapsensa Leenan (Jelena), Villen, Tainan (Tatjana) ja Veeran sekä vaimonsa Idan (Irina, os. Pikarinen Repolan pogostan Pikarinniemeltä) noin 20 km Kuhmoniemeltä suuren Lammasjärven rannalla olevaan taloon nimeltään Pulkkila. Seuraava kesänä saatiin hankittua jo oma lehmäkin, joka saatiin sijoittaa talon navettaan. Eivät olleet suurtilallisia nämäkään majoitustalot, mutta koettivat auttaa ihmisiä heidän ahdingossaan - siitä heille suurkiitos.
Saarenpään taloista lähtivät (eivätkä palanneet amnestian aikana 1923-1926 takaisin) tätini Jelena Kalliolan muistaman mukaan: Vaskon Savina, Huotarista Aleksei ja Simo, Lukkasesta Olga, Anni ja Katri, Romanaisesta Reino Davidan poika, Triipposesta (ei Mikan talo) Katri ja Ville ja Mokurista Hilippä ja Aleksei. Homasen veljekset hakivat nuottansa repuissaan myös Saarenpäästä seuraavana kesänä. Nuotta palasiksi, samoin katkottiin irti tuohiset painot. Kuusi veljestä jakoi nuotan reppuihinsa ja yksi reppu painoi 50 - 60 kg. Olivat punninneet reput Suomeen päästyä, kun tuli veljeksille kiistaa siitä, kenellä oli painavin reppu. Kalastettiin ja miehet alkoivat kuka savotoissakin. Osa pakoväestä lähti eteenpäin Lieksaan, Nurmekseen ja jos oli sukulaisia, jotka ottivat vastaan. Hukkajärventien varrelle jäivät pysyvästi Homaset, Kiirikit, Jehimoffit Jutun kirjoittaja asuu edelleen samassa paikassa, jonka isovanhempani hankkivat 1930 -luvulla elinpaikaseen.