Vepsäläiset asuvat Venäjän luoteisosissa Äänisen, Laatokan ja Valkeajärven seudulla. Kielen perusteella he kuuluvat itämerensuo malaisiin kansoihin ja ovat siis sukua suomalaisille, karjalaisille ja virolaisille. Muinaisissa slaavilaisissa kronikoissa vep säläisiin viitataan ves-nimellä. Vepsäläiset olivat mahtikansana perustamassa Venäjän valtakuntaa yli tuhat vuotta sitten ja he kävivät vilkkaasti kauppaa niin Skandinavian kuin Bysantinkin suuntaan. Vepsäläiset "katosivat" ennen vuotta 1000. Näin siksi, että venäläiset alkoivat kutsua heitä tsuudeiksi, jolla viitattiin myös kaikkiin suomensukuisiin kansoihin. Suomalaisen kielentutkija A. J. Sjögren "löysi" vepsäläiset uudelleen tutkimusmatkallaan 1824.' Vepsä on itämerensuomalaisista kielistä vanhakantaisin, se on lähinnä kantasuomea. Asuinalueiden perusteella vepsäläiset voidaa n jakaa kolmeen ryhmään. Petroskoin eteläpuolella Äänisjärven rannoilla asuvat äänisvepsäläiset, Ojatti-joen varrelle ovat aset tuneet keskivepsäläiset ja Leningradin alueen eteläosissa, muista erillään asuvat etelävepsäläiset. Jokaisella ryhmällä on oma vepsän kielen murteensa. Murre-erot ovat kuitenkin pieniä, vepsäläiset pystyvät vaivatta seurustelemaan keskenään, olivatpa kot oisin mistä tahansa. Vepsäläiset kutsuvat itseään nimellä veps. Pääosin leipä on vepsäläiskylissä saatu maataloudesta. Lisätuloja hankittiin myös pietarilaisten ruokkimisesta; lihaa, riistaa ja kalaa toimitettiin Pietarin toreille. Miehet elättivät perhettään kausiluonteisilla töillä, savotoissa, rakennustyömailla ja kivilouhimoilla. Näin maataloustyöt jäivät kesäaikaan usein naisten harteille. Vepsän miehet tunnettiin taitavina käsityöläisinä, he olivat puurakentamisen mestareita. Vepsäläiset ovat rakentaneet maailmank uulut Kizhin, Kallioisten, Himjoen ja Yksalan puukirkot Heidän talonsa ovat myös puurakentamisen taidonnäytteitä. Vepsä on kuul uisa myös kivistään, mm. Napoleonin sarkofagi, Leninin mausoleumi ja Moskovan punaisen torin kiveys ovat vepsäläistä kiveä. Aina 1950-luvulle saakka vepsäläiset olivat yhtenäinen kansa, mutta se pirstoutui pakkosiirtojen seurauksena. Kansallinen ja ku lttuurin kehitys (mm, vepsän kielen opetus) oli joutunut vaikeuksiin jo aikaisemmin 1920-1930luvulla. Lukuisten hallinnollisten aluemuutosten takia vepsäläiskylien väliset vanhat tieyhteydet katkesivat ja "perspektiivittömät" kylät tyhjenivät. Ketään ei pakotettu muuttamaan, mutta koulun ja kaupan lakkauttamisen sekä lopulta sähköjen katkaisun jälkeen muuta vaihtoehtoa ei jäänyt jäljelle. Useimmiten talot hylättiin, mutta joskus ne purettiin ja siirrettiin mukana uusiin kyliin. Vepsäläisiä oli 32800 henkeä vuonna 1926, tämänhetkisestä lukumäärästä on vaikea saada tarkkaa tietoa. Arviot vaihtelevat vepsä läisyyden määrittelystä riippuen 12500-30 000 hengen välillä. Pessimistisimmät arvioivat vepsäläisten määräksi 4000-8000. Neuvo stoliiton virallisten tietojen mukaan vepsäläiset katosivat kansojen joukosta kokonaan 1970.
Vepsäläiskyliä vaivaavat samat ongelmat kuin monia Suomenkin syrjäkyliä; nuoret muuttavat taajamiin, tässä tapauksessa Pietariin, koska työtä ei ole. Kyliin jäävät jäljelle vain vanhat mummot. Vepsäläiskylissä vanhoja miehiä tapaa melko harvoin, koska suuri osa heistä kaatui viime sodissa. Heidät heitettiin heti sodan alkuvaiheessa eturintamalle kokemattomina ja lähes ilman aseita. Kolmelle sotilaalle annettiin varustukseksi yksi yhteinen kivääri. Vain harva palasi.
Paluumuuttoakin kyliin tapahtuu sikäli, että varakkaat pietarilaiset hankkivat täältä itselleen kesäpaikkoja kalaisien ja kauniitten järvien rannoilta.
Vepsäläiset kuitenkin edelleen elävät kotikylissään ja ponnistelevat oman kielensä ja kulttuurinsa säilyttämiseksi. Viime vuosina kansallistunne on ollut nousussa, vepsäläisillä on omakielinen sanomalehti ja kirjakielen kehittämiseen ja vaalintaan on kiinnitetty eritytyistä huomiota. Kansan keskuudesta on noussut nuoria äidinkielellään kirjoittavia runoilijoita (mm. Nikolai Abramov) ja ns. vepsäaktivistien joukko. Vepsäläisillä on myös oma lippu.
Kesällä 2003 suomalais-venäläinen, pietarilaisen Kunstkameran ja tamperelaisen Vapriikin retkikunta kiersi vepsäläiskyliä kahden viikon ajan. Matka taittui rämisevällä bussilla hitaasti mutta varmasti, kylät olivat kapeitten, mutkittelevien, kuoppaisten ja erittäin vaikealukuisten teitten takana. Selkä, takamus ja korvat olivat välillä kovalla koetuksella. Perinteisesti kylät sijaitsevat vesireitin varrella, järvien rannoilla, kuvankauniilla paikoilla.
Kauniit maisemat Ladvan tapauksessa tuovat jonkin verran lisätuloja kyläläisille, koska varakkaat pietarilaiset käyvät kylässälinnustamassa ja metsästämässä karhuja. Näillä retkillään he tarvitsevat majoitus- ja ravitsemuspalveluita, joita he ostavat kyläläisiltä.
Vepsäläiskylät näyttävät nykyäänkin suurin piirtein samanlaisilta kuin sata vuotta sitten. Niissä on taidokkaasti valmistettuja, maalaamattomia ja harjakattoisia taloja. Talot ovat kaksiosaisia, rakennuksen toinen pää on talouskäytössä, toinen asuinkäytössä. Pihat ovat puuttomia ja aidattuja, aitauksen sisäpuolella siellä täällä nököttää pitkän kepin päässä linnunpönttö.
Ladvan taloissa lisäelanto valtion maksaman pienen eläkkeen lisäksi saadaan edelleen maanviljelystä, mutta lähinnä maanviljely on sitä, mitä kotitarpeiksi pystytään aidatuilla pihoilla kasvattamaan. Lampaat, kanat, vuohet ja lehmät kiertelevät kylissä vapaina. Tehokkaamman maanviljelyn mahdollisuudet kylissä ovat romahtaneet Neuvostoliiton hajoamisen myötä, silloin hajosivat myös kolhoosit. Pääomaa tehokkaamman maatalouden harjoittamisen aloittamiseen ei ole. Pellot ovat pieniä ja maatalouskalusto vanhentunutta. Entiset kolhoosin puimurit ja traktorit ruostuvat pihoilla ja peltotilkkujen reunoilla käyttämättöminä.
Pisimmän ajan tutkimusretkikuntamme vietti Ladvan kylässä, jossa asuu Kunstkameran tutkija Aleksander Fintshenko. Hän on viimeksi kuluneet viiden vuoden kuluessa on kerännyt huomattavan kokoelman vepsäläistä kansatieteellistä esineistöä. Kesäkuussa 2003 kylässä avautui hänen kokoamansa vepsäläismuseo.
Ladva sijaitsee Keski-Vepsässä ja se on aikanaan ollut suuri kylä. Täältäkin miesväki hupeni sodan aikana saksalaisten tykinruuaksi, nyt kylässä jäljellä on enimmäkseen mummoja. Joitakin lapsiperheitäkin vielä on. Monet talot seisovat tyhjillään, mutta kauppa ja kulttuuritalo ovat vielä jäljellä. Kylässä toimii aktiivinen kuoro ja henkisiä tarpeita tyydyttää pienenpieni vanhasta saunasta tehty tsasouna. Kyläläiset puhuvat edelleen keskenään vepsää, se on perheiden kotikieli. Ladvalaiset ovat kuitenkin täysin kaksikielisiä, vieraan kohdatessaan he vaihtavat keskustelukielen välittömästi venäjäksi.
Itse osallistuin eräänä lauantaina naapuritalossa piirakoitten leivontatalkoisiin, niitä valmistui neljän tunnin kuluessa monia erilaisia. Smetanaa ja voita kului! Onneksi piirakkapulikan käyttö oli ennestään minulle tuttua, joten saatoin pulikoimisen lomassa seurata vanhan emännän ja hänen miniänsä keskustelua. Minulle - vieraalle - puhuttiin kohteliaasti venäjää, mutta keskenään he puhuivat vepsää. Paikka paikoin vepsänkielistä keskustelua pystyi hyvinkin seuraamaan, jos puhe ei ollut nopeatempoista ja aihepiirit käsittelevät pihatöitä tai kotieläimiin ja maataloustöihin liittyviä aiheita.
Koulua Ladvassa ei enää ole, lapset käyvät koulua parinkymmenen kilometrin päässä. Linja-auto Vinnitsasta tulee kahdesti viikossa. Tuoretta leipää kauppaan saadaan vain tiistaisin. Puhelinyhteyttä ulkomaailmaan kylästä ei ole, kylässä on kuitenkin sisäinen puhelinverkko.
Aleksander Finsthenko toimi retkikuntamme oppaana ja yhteyshenkilönä. Hän tiesi nimetä meille parhaat laulajat, hyvämuistiset mummot ja käden taitajat. Hämmästyttävin laulaja oli 88 -vuotias Baba Fenja, joka osasi edelleen itkeä ja olisi laulanut tsastuskoita päivätolkulla.
Ladvan kylässä halkaisee keskeltä pitkä ja kapea järvi. Se tekee monen vanhuksen elämän hankalaksi, koska maata pitkin kylän keskustaan järven takaa kertyy matkaa viitisen kilometriä. Vielä 1970-luvulla järven yli kulki käsikäyttöinen lossi, mutta nyt se on hävinnyt Matka järven yli taittuu usein edelleen haapiolla, joka nykykonstein moottorisahan avustuksella valmistuu oivaksi kulkupeliksi yhden päivän kuluessa.
Kylän elämä tallentui tutkimusretkikunnan kahden viikon oleskelun aikana kuviksi, videoiksi ja ääninauhoiksi. Retkikunta pyrki tallentamaan ja selvittämään sitä, miten vepsäläiset elävät nykyään, miten voi vepsän kieli, mitä he tuumivat tulevaisuudestaan ja mikä on vepsäläinen identiteetti. Työn tulokset ovat tutkailtavina ensi syksynä Vapriikissa avautuvassa näyttelyssä. Näyttely kuuluu Vapriikin suomensukuisia ja Suomen rajojen ulkopuolella asuvia suomalaisia tai suomalaisten läheisiä ja kaukaisia sukulaisia esittelevään näyttelysarjaan, josta aikaisemmin ovat esillä olleet inkeriläiset, nenetsejä esitellyt Kohtaaminen Siperiassa ja Pohjois-Norjassa asuvat kveenit.
Kirjoittaja Marjo-Riitta Saloniemi (os. Mauranen) on Tampereen museokeskus Vapriikin amanuenssi ja näyttelypäällikkö