Karjalan Repola-seuran vuosien 1992 - 99 puheenjohtaja Albert Ilonen täytti 14.1.2002 70 vuotta. Syntymäpäivää samoin kuin joulua ja uutta vuotta hän juhli Petroskoissa tyttärensä perheessä vaimonsa ja toisen tyttärensä perheen kanssa. Häntä ilahduttavat suuresti kuusi lastenlasta, joista vain yksi on poika. Viime lokakuussa hän kirjoitti tohkeissaan viidennen tyttären tytön syntymästä ja kysyi: "Olenko nyt todellinen ukko?"

Samaisessa kirjeessään Albert tyytyväisenä toteaa tulevan talven huolien häipyneen. "Teimmä kaikki kesätyöt kunnolla. On saatu tarpeeksi perunoja, porkkanoja, sipulia, punajuuria, tomaattia, kurkkuja ja muita kasviksia. Albert on äidinpuolelta repolalaista sukua. Hänen äitinsä oli maanviljelijä Santeri ja Olga Törhösen 1906 syntynyt ja 93-vuotiaana Repolassa kuollut Nasti. Heikki Törhönen, Albertin eno, tuli Suomeen 1920-luvulla, eleli poikamiehenä ja kuoli Kemissä -96. Häneltä jäi Suomeen varsin huomattava omaisuus, joka mureni suuriin asianajajien ym. palkkioihin sekä yli kahdenkymmenen perijän muutaman tuhannen markan osuuksiin.

Robert Ilonen, Albertin isä, oli lähtöisin Inkeristä Toksolan seudun Kesämäen kylästä. Hän tuli 20-luvulla rajavartiojoukkoihin Repolaan. Naimisiin hän meni samanikäisen Nastin kanssa 1929. Heille synty kaksi poikaa, Feliks ja Albert. Robert palveli rajajoukoissa myös Vuokkiniemellä ja Porajärvellä. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes NKVD:lle selvisi, että vaimon veli, Heikki oli paennut valkobandiittina Suomeen. Ero tuli välittömästi luutnantin virasta ja puolueesta -37. Kuitenkin Robert pääsi postilaitoksen palvelukseen . Talvisodan aikana Ilosen perhe oli pari viikkoa evakossa Rukajärvellä. Heti jatkosodan alettua Robert kutsuttiin taas armeijaan sekä taisteltuaan Kantalahdessa, Mustallamerellä ja Baltiassa sodan loppuun asti, hän kohosi majuriksi rintapielet kunniamerkkejä täynnä.

Perhe oli jatkosodan aikana evakossa Uralin lähellä Kirovin läänissä Vjätkajoen varrella. Alussa kärsittiin puutetta. Myöhemmin kovalla työllä saatiin niin riittävä elanto, ettei perhe kuollut nälkään. Haavoittuneena isä Robert erosi armeijasta, rakensi perheelleen pienen mökin ja toimi Repolan kyläneuvoston puheenjohtajana kuolemaansa 1957 saakka. Hänet ja Nasti on haudattu Repolaan.

Sota- ja sen jälkiaikaa Albert muistelee erittäin ankeaksi. Tosin hän pääsi Petroskoihin keskuskaupanopistoon ja valmistui 1950 konttoristiksi. Oltuaan vähän aikaa töissä hän joutui armeijaan, mutta erotettiin staabin (esikunnan) kirjurina Heikki-enon vuoksi, vaikka isä oli siitä kärsinyt ja lisäksi kunnostautunut Suuressa Isänmaallisessa Sodassa. Albert heitettiin kolmeksi vuodeksi Petsamoon rautatierakennusjoukkoihin. Ei sielläkään ollut helppoa. Jäljellä oli vielä muutamia suomalaisten rakennuksia ja mm. kalastusvälineitä. Löytämällään rysällä hän kerkesi pyytä vain kaksi haukea, kun kalapoliisi ryösti sen ja kalat omaan käyttöönsä.

Sen reissun jälkeen Albert palasi Repolaan ja sai työpaikan Rukajärven keskuskauppahallinnon puheenjohtajana. Siellä hän meni naimisiin 1956 kulttuuritalon johtajattaren Zina Feodorovan kanssa ja siellä syntyi ensimmäinen tyttö, Anna. Zina on syntynyt 1943 ja aitovenäläisenä lähtöisin Jänisjärven takamailta. Vuonna 1957 Iloset muuttivat Repolaan, kun Albert valittiin kirjanpitäjäksi Repolan metsäteollisuuspiiriin (Lespromhoosi). Hoosin eri tehtävissä hän toimi vuoteen 1989, jolloin hän jäi eläkkeelle. Vaimo Zina toimi Repolassa mm venäjänkielen opettajana koulussa sekä kirjastossa. Nykyisin he asuvat vanhassa mutta omassa paririvitalon toisessa päädyssä. Albert saa eläkettä alle 500 mk/kk. Repolassa syntyivät kaksi muuta tytärtä, Leena ja Olga.

Stalinin aikana Albert kuului nuorisokommunistien liittoon. Toimiminen liitossa oli oikein mukavaa aikaa. Silloin nuoret hiihtivät satoja kilometrejä läpi kymmenien kylien. Kulttuuritaloissa ja klubeissa näyteltiin, laulettiin, lausuttiin ja tanssittiin. Kylien väkeä oli runsaasti ja heitä kiiteltiin. Kommunistiseen puolueeseen hän ei liittynyt koskaan. Suurin syy oli se, ettei hän päässyt milloinkaan yhteisymmärrykseen paikallisten puoluejohtajien kanssa. Sitä hän ei myöskään kadu, päinvastoin on ylpeä siitä. Näin hän kertoi minulle jo aikaisemmin.

Harrastuksistaan jo työaikana ja varsinkin nyt eläkkeellä ollessaan hän mainitsee kalastuksen, metsästyksen, marjastuksen, sienestämisen, kasvi- ja pottumaan hoidon. Olipa hän aikaisemmin lihottanut sikojakin, mutta suursyömärien pidon hän lopetti jo aikapäiviä sitten kannattamattomana. Talviaikana hän lukee ahkerasti klassikoita, historiaa ja jonkin verran sotakirjallisuutta. Hän on aloittanut jo Aunuksen Repola-kirjaa, mutta suomenkielellä lukeminen on hyvin hidasta ja työlästä. Mielestäni hän puhuu ymmärrettävästi ja selkeästi suomea sekä hallitsee melkein täysin koko suomenkielisen sanaston. Hän on lukenut ja kirjoittanut kieltämme hyvin vähän ja lisäksi lapsena opitut kyrilliset kirjaimet sotkevat niiden taitamista.

Vuonna 1993 seuramme matkalla tapasimme ensi kerran Albertin. Hänet oli valittu edellisenä vuotena Karjalan Repola-seuran puheenjohtajaksi. Tuolloin monissa keskusteluissa havaitsin, että Albert oli hiljainen, sanoisinko suorastaan arka ja varauksellinen. Kuitenkin hän oli hyvin kiinnostunut yhteisistä suunnitelmista ja vastaili auliisti kaikkiin kysymyksiimme. Vasta 1994 Albert avautui täysin. Syynä lienee se, että pagisimme melkein koko yön Repolan kirkon rauniokummulla kertoillen elämämme vaiheita hienokseltaan votkaa nappaillen ja kapakalaa mutustellen. Osaksi silloin ja monissa muissakin keskusteluissa opin syvemmin ymmärtämään Repolan ja Karjalan kansan vainot, kommunismin kurimuksen sekä vaikeissa oloissa sitkeän sinnittelyn henkisen ja hengellisen terrorismin sekä ainaisen puutteen keskellä. Samalla me heimoveljellisesti ystävystyimme eliniäksi ja olemme jatkuvasti kirjeenvaihdossa.

Toimiessaan seuransa puheenjohtajana Albert oli erinomaisena apuna jokavuotisissa sukulais- ja praasniekkamatkoissa paikallisena järjestäjänä ja ennen kaikkea hyvänä tulkkina juhlissa ja seurustellessa venäjänkielisten kanssa. Vaatimattomana mutta ystävällisenä hän oli panemassa alulle lämmintä ja perinteiseksi muodostunutta rajantakaista kanssakäymistämme. Uskon, että koko meidän seuramme johto ja matkalaiset yhtyvät nöyrään kiitokseen hänen toiminnastaan sekä onnittelevat lämpimästi vaikkakin jälkikäteen juhlakalua. Ainoa kiusallinen harmi on vain se, ettemme saaneet Albertia Suomeen vieraaksemme kakista hyvistä tarjouksista huolimatta. Mutta senkin voimme korjata panemalla Albertin autoon ja tuomalla tänne vaikka vikisemällä. Mielelläni otan hänet ja vaimonsa kestivieraakseni.

Elinkaarta kysellessäni, Albert lopetti kirjeensä: "Vaikka elämä on ollut erittäin vaikeaa, mutta! mutta! minulla on ollut tasaisesti iloa tähän asti. Ja siitä minä kiitän Jumalaa!"

Niinpä niin, kunpa osaisimme mekin olla kiitollisia yltäkylläisessä ja vapaassa Suomessa!

Hyvä ystävä ja veli Albert, toivotan sinulle vanhan ortodoksisen laulun myötä: "Monia vuosia, armorikkaita vuosia, monia. monia vuosia!"

Puoli vuotta vanhempi heimoveljesi Leo Homanen