Toukokuussa teimme jälleen "toivioretken" lapsuuden maille. Neljä vuotta sitten kerroin ensi tapaamisestamme vuosikymmenten jälkeen (otimme sen uusiksi pari vuotta sitten täällä Suomen puolella). matka kulki nytkin samaa menoreittiä: Pitkäranta-Kolatselkä-Aunus-Petsoskoi. Välillä ruokailu Ruskeaan pappilassa (luterilainen). Muilla pysähdystauoilla huolehti kahveineen ja voileipineen toinen matkaan osallistunut retkikunta. Jämsän seurakunnan avustusryhmä oli varustanut bussiin paketteja ja pussukoita, joita jaeltiin sinne sun tänne reitin varrelle ennalta tiettyihin paikkoihin.
Näin oli meillä tilaisuus osallistua myös heidän suunnittelemiin käyntikohteisiin, kuten esim. luterilaisen seurakunnantalo. johon oli keskittynyt suurin osa avustuserästä: ruokaa, vaateita ym. ja pari ortodoksista kirkkoa. Siinä suuremmassa kirkossa - nimeä en nyt muista - oli parhaillaan papiksi vihkimistilaisuus. Seurakuntalaisten ohelle lukuisa määrä piispoja ja pappeja. Seuraavaksi Matroosan sairaalan lastenosasto, vauvakoti sekä huostaanottokoti. viemisinä kuhunkin paketteja. "Vastalahjaksi" saimme hieman vaisua hymyä ja aitoa iloa sekä paljon ajattelemisen aihetta meille kotiin viemisinä.
Poikkesin vielä hetkeksi Outi-serkkuani tervehtimässä; Terveisiä!
Matkan pääaihe olikin sitten seuraavana päivänä. Kokoonnuimme entiseen opinajoomme. Tapasimme lähiympäristössä asuvia koulukavereita. Oli halauksia ja avointa kyynelehdintää. Olimmehan jo VANHOJA tuttuja. Nykyinen rehtori Oleg Stepanof järjesti opettajien avustaman mieleenpainuvan juhlahetken. Mainittakoon esim. koululaisten esittämä näytelmä, joka oli aivan vertaansa vailla - varsikin tulkittuna auttoi paremmin ymmärtämään näytelmän juonen. Sama ryhmä vieraili myöhemmin täällä Joensuussa - lieneekö joku nähnyt sen - ?
Tilaisuuteen toi Suomi-Venäjä -seuraa edustava Kaisa Pavlova karjalan opetusministeriön tervehdyksen. Aikoinaan hänen juttusilleen hakeutui kouluneuvos Martti Hölsä. Silloin vuonna 1996 alkoi tämän kiehtova historia. - " Minusta on tärkeään tutkia uusia asioita rajan molemmin puolin. Hölsän kulttuurityöpanos on juuri historian paljastamisessa. Hän pyrkii antamaan oikeaa käsitystä niin karjalaisille kuin suomalaisillekin", määritteli Pavlova. - Kerrottakoon tässä yhteydessä, että Hölsältä on ilmestynyt myöhemmin teokset "Itäkarjalaisopettajia Suomessa jatkosodan aikana" sekä "Suomalainen kansakoulu Itä-Karjalassa vuosina 1941-1944". Hänen ensimmäinen julkaisunsa "Valkoiset sivut" kuljetti siis meidät taas niiden alkulähteille.
Sitten jossain vaiheessa seurasi juhlan kevyempi osuus, joka loppujen lopuksi jouduttiin viemään jatkoajalle. Lauluista ei yksinkertaisesti tahtonut tulla loppua. Sen ymmärtää, ken tuntee meidät karjalaiset. Vaikka laulettu kieli ei aina kaikkia tavoittanutkaan, niin tunnelma korjasi sen puolen. erikoisesti opettajien esittämät balladit ja muutkin viisut heidän omalla äidinkielellään saivat riemukkaan vastaanoton.
Arki koitti ja kotimatka alkoi. Petroskoi tuli nyt tutummaksi. Huomioni kiinnittyi kaupungin siisteyteen. Ei ollut roskia kaduilla; mitä nyt joku vodkan uuvuttama nuorukainen "otti lukua" - onhan niitä täällä lähempänäkin.
Kaunis ja valoisa Sortavala oli yksi pysähdyspaikoista paluumatkalla. Pieni kävelykierros kaupungilla, vilkutus Valamoon lähtevälle laivalle, Shemeikan patsas puistossa. Tämä oli pikakäynti niillä paikoilla, joiden menettäminen aikoinaan oli - ymmärrän sen vasta nyt - kova pala monelle.
Laatokan laineineet rantoineen vilahtelivat silmieni ohi bussin ikkunasta silloin tällöin. Ikään kuin ne kuiskailisivat: "A mängyä tervehinä da tulgoa toas uuvelleh". - Tuttuahan karjalankieli on, mutta onko se myös tuttua lapsillemme ja heidän lapsilleen - ?