.... jatko edelliseen numeroon

Senja Kolpakova: ONNEN KANNIKKA

Vasta kahdenkymmenen vuoden kuluttua pääsin käymään kotikylässäni. Hautausmaan paikalle oli rakennettu sotilaskasarmeja. Tätä käyntiäni olen kuvannut runossani Nostalgia:

Ei ristiä, ei kumpua, ei aitaa,
mikä tätä pyhää paikkaa suojasi
Kuka tietää, kertoa ken taitaa
mitkä myrskyt täällä myllersi

Olivat sulaneet liian monen talven lumet, liian monen kesän kukat kuihtuneet...

Olipa elämä miten vaikeaa tahansa aika ei pysähdy hetkeksikään. Kolmea vuotta meitä vanhempi Klava-siskomme kävi koulua ja opetti meitäkin kotona lukemaan, kertoi joskus kylän kuulumisiakin.

Mieleeni painui siskoni tuoma järkyttävä viesti Leninin kuolemasta. Koulussa opettaja oli kertonut niin liikuttavasti Leninistä, että sisko itki kotonakin toistaessaan meille opettajan kertomaa. Minulla on hyvä näkömuisti ja mieleeni jäi ainiaaksi ensimmäinen näkemäni Leninin kuva, jota sisko näytti meille lukukirjasta. Mummokin tuli katsomaan kuvaa ja virkkoi:

- Voi kun on levie occa ta pallas piä. Mitä työ häntä itettä? On meilä kylliksi itkömistä oman tuaton kuolemasta ta tästä eloksesta. En muista kenen kirjoittama on ensimmäinen oppimani runo Leninistä suomen kielellä. Painoin sen mieleeni siskoni sitä oppiessa ja iäksi se jäikin muistiini kuten kaikki muutkin lapsena oppimani:

Surusanoma kierteli kaikunsa,
kulki maita kuin kuolon palo,
kohta tiesi jo koko maailma
sortui hautahan sankari jalo.
Uran ammoin hän valitsi vaikean,
työn suuren sai tehdäksensä...

Siskoni toi kotiimme senkin tiedon, että kylään on perustettu lastenkoti. Lastenkodin kasvatteja kävi koulussa samalla luokalla kuin Klavakin. He olivat hyvin puettuja ja tiesivät hyvin läksyt, sillä iltaisin kasvattajatäti auttoi läksyjen valmistamisessa, opetti oikeinkirjoitusta ja laskentoa. Keväällä siskoni toi viestin, että koulun päätyttyä tulee suuri juhla, lastenkodin avajaiset. Sinne pyydettiin tulemaan aikuisia lastensa kanssa. Kutsu lähetettiin meillekin kotiin ja äiti päätti viedä meidät juhlaan. Voi sitä riemua! Emme olleet käyneet muualla kuin mummon tai äidin kanssa suurina pruasnikkoina Prokkosissa tai Okahvanassa. Oli kaunis kesäpäivä. Äiti puki ylleen juhlapuvun, jota hän harvoin otti esiin kirstustaan. Meidänkin sallittiin pukea uudet leningit, jotka oli ommeltu pääsiäiseksi ristimuamoni muujärveläisen Palaga-tädin lahjoittamasta kankaasta. Tanjan ristimuamo Suavan Katti Tsolkan kylästä oli mennyt pakolaisena Suomeen eikä palannut sieltä. Pari kertaa hän lähetti lahjoja ja tuomisia ristityttärelleen Tanjalle, sitten yhteys katkesi. Minun ristimuamoni muisti meitä kumpaakin syntymäpäivinämme lahjoillaan ja tuomisillaan. Hänenkään miehensä Levozkin ei ollut palannut paosta kotiin. Täti kasvatti kahta isättömäksi jäänyttä tytärtään.

Karhunniemelle kokoontui paljon väkeä, etenkin naisia ja lapsia. Niemi kuten talokin kantoivat entisen omistajansa nimeä. Perhe ei ollut palannut Suomesta. Juhlaa varten oli rakennettu pihalle lankuista lava ja muutama pitkä penkki. Lastenkodin johtaja lausui kutsuvieraat tervetulleiksi. Sen jälkeen kasvatit esittivät ohjelmaa, lausuivat runoja ja lauloivat. Minua liikutti tyttöjen esitys Äidin haudalla. Tyttö valkoisessa leningissä kukkaseppele ,käsissään liikkui lavalla tanssiaskelin surullisen musiikin tahdissa. Kaksi tyttöä säesti tanssia toinen huuliharpulla, toinen kammalla.

Ohjelman jälkeen kasvattaja kutsui kaikki lapset aukealle ja alkoi opettaa leikkejä kasvattiensa kanssa. Leikittiin ja laulettiin Heilu keinuni korkealle ja Näin vedetään verkkoa, näin kudotaan sarkaa. Aikuiset vieraat johtaja vei katsomaan lastenkotia ja sen taloutta. Kotiin palasimme myöhään illalla.

Tällä käynnilläni miellyin lastenkotiin. Esitin kotona ohjelmaa, nousin lautsalle ja lausuin siskoiltani oppimaani runoa: Katri kaino keltatukka, isän ilo äidin kukka, kukkain pieni ystävä kuulee niiden kuisketta...

Vartuttuamme Tanjan kanssa kouluikään kotona arveltiin, että kouluun lähtee ensin Tanja, sillä hän oli minua pitempi ja varreltaan riskimmän näköinen, eikä meillä ollut kunnon pukineita ja jalkineita kahdelle. Sitä paitsi toisen meistä piti olla seurana pikku siskolle. Talvisin järviteitä koulumatka ei ollut kovin pitkä, mutta kelirikon aikana se teki nelisen kilometriä.

Kyläneuvostosta oli annettu kouluun tiedot kouluikäisistä lapsista ja olinhan minäkin koululaisten kirjoilla. Koulusta lähetettiin minulle kutsu, asetusta yleisestä opetuksesta ei saanut rikkoa. Itkin ja pyysin päästämään minut opiskelemaan. Klava lausui uutta runoa: "Ikkunaani koputettiin, kokoukseen kutsuttiin, sihteeristä oli puute, siksi minut haettiin." Opin sen minäkin ja lausuessani kuvittelin, että kohta opin lukemaan ja kirjoittamaan ja minuakin tullaan kutsumaan apuun luku- ja kirjoitustaitoisena. Mikä onni on auttaa lukutaidottomia aikuisia saamaan selvän papereista! Mummo toisteli usein, että on kuin sokea kun ei osaa lukea: "Kacon no ni mitä en niä. Opastukua lapset kuni oletta nuoret ta on hyvä muisti."

Pitkän harkinnan jälkeen ikävyyksien välttämiseksi päätettiin, että alamme käydä koulua vuorotellen. Läksyt teemme iltaisin yhdessä Klavan ohjauksella. Veljeni ompeli saappaat, äitini korjasi Klavalle pieneksi jääneen takin ja ompeli koululaukun kotikutoisesta palttinasta.

En muista miten, kauan jatkui tätä vuorottelevaa koulunkäyntiä, jota myöhäissyksyllä häiritsi kehno sää. Kun satoi ja alkoi tulla räntää Tanja jäi usein kylään yöksi naapurin Sannin kanssa. Pogostalla asui Sannin naimisissa oleva vanhempi sisko Maria. Hänkin oli tuonut kouluun poikansa Nikolain ja kun tuli tuntien jälkeen hakemaan häntä koulusta vei tytötkin yöksi kotiinsa.

Pelkäsin, että koulunkäyntini keskeytyy tähän, mutta toisin kävi. Istuin kolkkona syystalven päivänä Katin kanssa uunilla, kun pirttiimme tuli nainen, jonka muistin nähneeni kesällä lastenkodin avajaisissa ja koulussakin hän oli, käynyt usein, Kuten myöhemmin saimme tietää, hän oli naisorganisaattori 0lga-täti, kuten häntä kaikki nuoret ja lapset kutsuivat. Aika on pyyhkinyt muististani pois tämän Suomesta tulleen toimeliaan naisen sukunimen. Nainen näki meidät uunilla, tuli luoksemme ja kysyi, miksi minä en ole koulussa ja osaanko lukea vai katselemmeko vain kuvia aapisesta, jota pitelin polvillani. Sanoin, että käyn koulua, tiedän aakkoset ja osaan jo lukeakin, mutta koulua käymme vuoron perään siskoni kanssa, koska toisen meistä pitää hoitaa pikku siskoa eikä meillä ole jalkineitakaan tielle. Meidän näin keskustellessamme tupaan tuli mummo askareiltaan. Hän pyysi naista istumaan ja alkoi laittaa samovaaria kiehumaan. Vieras kieltäytyi teestä kiireisiin vedoten: hänen piti käydä vielä muissakin taloissa ja talvipäivä on lyhyt. Mummolle hän sanoi. että tietää perheemme tukalasta tilasta ja pyytää että kaksoset annettaisiin lastenkotiin, jossa heillä heillä olisivat paremmat mahdollisuudet opiskeluun. Puoleeni kääntyen hän lisäsi, että suostuisin lähtemään lastenkotiin, siellä saisin hyvät vaatteet ja jalkineet, uudet oppikirjat ja voin käydä koulussa joka päivä.

Illallispöydässä koko perheen ollessa koolla mummo kertoi vieraan käynnistä ja pyynnöstä viedä tytöt lastenkotiin. Minä huudahdin, että lähden sinne jo huomenna. Tanja pillahti itkuun ja sanoi, että jättää koulunkäynnin ja oppii kotona lukemaan ja kirjoittamaa, mutta kotoa ei lähde mihinkään. Olga-täti tuli jo seuraavana tiedustelemaan päätöstä ja sanoi, että lastenkodissa on kaikki valmista vastaanottoon. Mummo vastastasi, että toisen tytöistä lähtee mielellään ja huomenna hän saattaa minut Karhuun, mutta toinen jää kotiin.

Lähtö kotoa on painunut mieleeni kaikkine pikkuseikkoineen. Äiti ja veli hyvästelivät minua ja lähtivät varhain aamulla töihin. Äiti halasi minua kyyneleitään pidättäen ja pyysi olemaan kiltti tyttö liikaa ikävöimättä, enhän matkusta kauas ja tulemme usein tapaamaan. Veljeni antoi minulle nenäliinan, johon oli kääritty kaksi kolmen kopeekan kolikkoa ja sanoi, että ostaisin sillä rahalla itselleni karamelleja. Hän sanoi myös, että jos alan ikävöidä hän hakee minut kotiin. Klava-sisko huitaisi kädellään hyvästiksi ja sanoi, että huomenna tapaamme koulussa. Kun olimme valmiit lähtöön mummo leikkasi kannikan aamulla paistamastaan ruisleivästä, kääri sen puhtaaseen riepuun ja työnsi povelleni palttoon alle. - Tämä olkah siula osaksi jotta tulisit jälelläh omah kotih, omih leipih kun elos osattuu, hän sanoi nyyhkyttäen. Pikkusisko ei ymmärtänyt, että olen lähdössä kotoa pitkäksi aikaa.

Tanja sanoi mummolle, että tämä toisi kengät kotiin huomeneksi. - Siun kera niämmä koulussa, rupiemme istumah yhessä pulpetissa, hän lisäsi minulle. Lähdimme mummon kanssa jalan. Nousimme kotikujalta maantielle ja käännyimme kohti suurta siltaa. Olimme jo ohittamassa sillankorvalla sijaitsevaa Ukko-Mikin taloa kun kuulimme emännän huutavan jotain meille. Mummo pysähtyi juttelemaan. Minut oli opetettu olemaan sekaantumatta aikuisten asioihin ja jatkoin matkaa sillalle. Mikin talon veräjästä pujahti haukkuen heidän suuri koiransa. Yritin häätää sen pois ja käännyin palatakseni mummon luokse, mutta koira sulki minulta tien hyppien päälleni. - Elä varaja, ei se pure, se kiruan vain siun kera, huusi minulle Mikin emäntä. Minä hoksasin, että povellani on lämmin leivän kannikka ja sen tuoksu houkuttelee koiraa päälleni. Otin kannikan ja heitin sen sillalle. Koira hyökkäsi tavoittamaan sitä, mutta käärö putosi sillan laidalle liukkaalle jäälle ja luiskahti jokeen, joka ei ollut vielä jäätynyt. Mummo riensi paikalle häätääkseen koiran pois. Seisoimme nyt vierekkäin koiran kanssa seuraten miten virta vie valkoista kääröä. Mummo näki sen ja ymmärsi mitä oli tapahtunut. Hän alkoi voivotella ja moittia minua. Minä purskahdin itkuun ja päästin purkautumaan suruni, jota olin pidätellyt ja salannut koko aamun. Itkin myös sitä, että näin tyhmästi olin pahoittanut mummoni mielen harkitsemattomalla teollani. Mummo rauhoitteli minua. Ohitimme Ninninsaaren ja Likasalmen sillan, olimme jo teiden risteyksessä kun näimme kirkonkylältä tulevan hevoskyydin.

- "Sehän on Tunttulan Mari-tätis Heikki", huudahti mummo ilahtuneena.
- "Pääsemmä kyytiin!"

Serkkuni oli työssä lastenkodissa talomiehenä ja oli ollut kirkkopuolella kaupassa hakemassa ruokatarvikkeita. Kauniin valkopilkkuisen hevosen nimi oli Perho. Oli kuullut kotona siskoltani, että huonolla säällä lastenkodin lapset viedään kouluun Perholla. Heikki pysäytti hevosen ja istutti meidät rekeen.

"Onko tämä pieni matkalaini itkenyt, kun silmät on ruskiet?", kysyi Heikki ja alkoi rauhoitella minua. "Hyvä Karhussa lapsilla on. Annetah siula uuvet vuattiet ta jalkinehet. Syötetäh toše hyvin. Sie issut siinä juassikan piällä, a juoassikassa on lämpimän muan hedelmi - kuivattuja viinimarjoja - rusinoita, omenie ta luumui. Niistä emäntä kiettäy lapsilla murkinan kera jälkiruuvaksi komputtua. Puissa ne sielä etelässä kasvatetah. Myö niitä ennen ni nähnyt emmä, a sielä niitä on kuin potakkua joka talossa."

Heikin näin puhellessa ja perhoa hoputtaessa saavuimme perille. Maantieltä oli lapioitu leveä polku talon pihaan suuren heinäladon ohi.

Lastenkodissa meidät otti vastaan kasvattaja Hanna Varis, keski-ikäinen valkotukkainen nainen. Hän oli yksi niistä työväenliikkeeseen osallistuneista suomalaisista, jotka loikattuaan rajan yli Karjalaan ottivat täällä omakseen huolen uuden elämän luomisesta Karjalan kyliin. Hän kutsui paikalle siivoojana ja pyykkärinä lastenkodissa työskentelevän nuoren naisen, pyysi häntä lämmittämään vettä ja pesemään ja pukemaan minut. Tämä puhtaudesta ja järjestyksestä huolta pitävä nainen oli meille tuttu Griišan Katti Tunttulan niemeltä. Kun Katti saattoi minut jälleen olohuoneeseen oli siellä jo koulusta palanneita lapsia. Mummo otti nyytin, halasi minua hyvästiksi ja lasten puoleen kääntyen virkkoi leikillään:

- Elkiä työ lapsikullat obisaikka tätä miun tervaheiniä.

En tiedä latinalaista nimitystä ruoholle, joka tarttuu koskettajaan kuin terva tai pihka, mutta tervaheinäksi sitä karjalaksi nimitetään ja lienen saanut tämän liikanimen mummoltani uteliaisuuteni takia. Sen hän saattoi nyt leikillään uuden kotini lasten tietoon. He painoivat sen mieleensä ja muistuttivat minulle siitä aina kun olivat kyllästyneet vastailemaan kysymyksiini minulle oudoista asioista. Ei se minua loukannut, vaan toi mieleeni mummon. Katti ja emäntä alkoivat kattaa päivällispöytää. Pestyään kätensä lapset istuivat pöytään kukin omalle paikalleen. Hanna Varis esitteli minut, pyysi kasvatteja olemaan huomaavaisia uutta tulokasta kohtaan ja näytti minulle paikan pöydästä. Ruokapöydässä laskin, että lapsia oli kaksitoista.

Osa kasvateista oli tuotu Paadeneelta, jossa oli suljettu siellä toiminut lastenkoti, heidän joukossaan oli kolme tyttöä. Vanhin tytöistä oli kuvankaunis tummatukkainen, pitkä ja hoikka Tatjana Grigorjeva. Iältään hänen olisi pitänyt olla jo vanhemmilla luokilla, nähtävästi hänellä ei ollut mahdollisuutta alkaa koulunkäyntiä ajoissa, hän oli vasta neljännellä luokalla. Ulla Harlamova ja Lidia Heikkinen olivat kolmannella luokalla kuten Klava-siskonikin. Pojista Paadeneelta oli tuotu Jaakko Kostin ja Pekka Saharov, muut olivat Repolan piirin kylistä orvoiksi tai puoliorvoiksi jääneitä lapsia, joiden isät olivat kaatuneet sodassa tai menneet Suomeen pakolaisina. Heistä muistan Ivanovin veljekset Santerin ja Paavon Lusmasta, Juho Saharovin Kiimanvaarasta, Viktor Romanovin Kolvasjärveltä.

Kiinnyin heti tytöistä nuorimpaan Lidia Heikkiseen. Hän valisti minua, että kasvattajaa pitää kutsua Hanna-tädiksi ja tädeiksi on kutsuttava kaikkia aikuisia naisia. Lastenkodin johtajaa kutsutaan Vikman-sedäksi ja talonmiestä Heikki-sedäksi. Lasten istuuduttua tekemään läksyjä istuin Lidan vierelle ja selailin hänen lukukirjaansa. Hanna-täti sanoi, että huomenna minäkin saan oppikirjat ja vihkot.

Illallisen jälkeen mentiin pesulle. Keittiön perällä väliseinällä erotetussa komerossa oli pesulaitteet, hyllyt ja naulakko pyyheliinoja varten. En ollut tottunut pesemään hampaita. Se luvattiin opettaa kun minulle ostettaisiin oma hammasharja.

Makuuhuoneessa oli neljä puusänkyä, joiden välissä oli yöpöytä. Lidia näytti minulle laitimmaista sänkyä ja sanoi, että se oli tuotu ja petattu siihen tänään minua varten.

- Pitää riisua kaikki vaatteet ja pukea yöpaita, vasta sitten saa mennä vuoteeseen, sanoi hän. Hanna-täti kävi toivottamassa meille hyvää yötä ja sammutti valon. Kotona olin nukkunut siskon petillä saman peitteen alla toisten kanssa. Nyt minun oli kylmä ja tuli ikävä kotiin. Piilotin pääni peitteen alle ja nyyhkytin hiljaa etteivät tytöt kuulisi. Päivän tapahtumien uuvuttamana kohta kuitenkin nukahdin.

Lastenkodissa meitä puettiin hyvin. En muista millaisia vaatteita meillä oli niiden neljän vuoden aikana, jotka siellä vietin, mutta vuosia myöhemmin kuullessani rahvasnaisen lausuman sananlaskun "Lämmin paita liinainenkin oman emon ompelema, vilu vaippa silloinenkin vaimon vierahen kutonsa" muistin aina sen harmaan, kovaksi tärkätystä kankaasta ommellun yöpaidan, jonka vedin ylleni seisoen alastomana makuuhuoneessa, joka minusta tuntui kylmältä ja kolkolta lämpimän kotipirtin jälkeen.

Kotona oli surtu lähtöäni. Kun perhe istui illallispöytään veljeni, jonka vierellä minä aina olin istunut ruokaillessamme, rohkeni arvostella mummoni pikaista päätöstä minun muuttamisestani lastenkotiin. Ruoka ei maistunut kuten ennen ja kyyneleet silmissä hän sanoi:

- "Ei olis pitänyt lyöntiä lasta pois koista. Olemmahan jo piäsemässä pois suuresta hädästä. Näillä samoilla rokan pohjilla i hiän olis elänyt ta kasvanut cikkolosilen kera. - Enhän mie hänkä meren tuakse vienyn", mummo vastasi,
- kun ruven nou ikävöimäh voin hos huomena kotih ottua. A mouset hiän tottuu ta miettyy ta ei ni rupie kodih pyrkimäh. Ice vet sinne tahto lähtie. A työ cikkoset joka päivä rupietta händä koulussa näkömäh."

Carelia, nro 7-2001, ss.9-25 .... jatkuu seuraavassa numerossa